Kun kävelin seitsemän kuukautta Suomesta Espanjaan, vietin suurimman osan ajastani läheisessä kontaktissa luontoon. Päivät kuluivat rauhallisesti kävellen. Nautin raittiista ulkoilmasta sekä luonnon virkistävästä vaikutuksesta, sillä kävelyreittini kulkivat useimmiten luonnon äärellä.
Tuon pitkän kävelyn aikana kehoni ja mieleni voivat todella hyvin. Olin rentoutunut ja läsnä, eivätkä turhat mielen rakentamat koukerot ja draamalliset tarinat päässeet kasvamaan pientä nuppua suuremmaksi mielen rikkaruohoiksi.
Käveltyäni 3 650 kilometriä, palasin takaisin Suomeen. Kotona minulla alkoi hektinen työperiodi, joka sisälsi paljon asioiden järjestelyä ja tiivistä istumista tietokoneella. Se kaikki tapahtui luonnollisesti sisätiloissa. Ja hyvin nopeasti, kävelyn aikana syvärentoutunut kehoni löysi jälleen vanhastaan tutun jännitystilan. Hartiat nousivat, lihakseni jännittyivät, mieli kiirehti läsnä olevasta hetkestä aina seuraavaan ja puheeni nopeutui. Kehoni kävi ylikierroksilla, ja tiesin, että stressi oli saapunut vieraakseni.
Eräänä iltapäivänä olin palaamassa vitostietä pitkin autolla kotiin, kun auto sammui metsän reunustaman, mutta vilkkaasti liikennöidyn tien varteen. Yritin käynnistää autoa, mutta se ei suostunut minkäänlaiseen yhteistyöhön. Minua ei ollut hajuakaan siitä, miksi auto yhtäkkiä lopetti kulkemisen. Avasin konepellin ja hetken sen alla olevia konemysteerejä tuijotettuani (ja mitään niistä ymmärtämättä), soitin suosiolla hinausapua. Avun tulo kesti ja minä en voinut muuta kuin odottaa.
Autot kiisivät ohitseni ja minä istuin liikkumattomassa autossa. Siinä pysähtyneessä hetkessä tulin tietoiseksi kehossani olevasta kokonaisvaltaisesta stressitilasta. En ollut ehtinyt havaita sitä kaiken kiireen keskellä. Nyt huomasin, että sykkeeni oli nopeaa ja hengitys pintapuolista.
Käänsin katseen metsään päin. Päätin ajankulukseni mennä kävelemään sinne, sillä olisihan se miellyttävämpää kuin istua tenkkapoon tehneessä autossa vitostien varressa ja seurata kuinka kehoni reagoi lisäjännityksellä jokaisen kovaääniseen auton ohitukseen.
Luonto opetti minua palaamaan läsnäolon rauhaan.
Astelin saappaat jalassa metsäkoneen tekemää väylää pitkin. Liikenteen melu vaimeni sitä mukaa mitä syvemmällä metsässä olin. Vähitellen huomasin sisäisen olotilani muuttuvan. Kehossani alkoi tapahtumaan rentoutumista. Katsoin ympärilläni olevaa hiljaista ja elävää luontoa. Ajatukseni rattaat laskivat kierroksiaan. Seisoin metsän ympäröimänä, hengitin raikasta ulkoilmaa ja huokaisin syvään.
Täysin yrittämättä ja ponnistelematta, luonto opetti minua palaamaan läsnäolon rauhaan. Tuo rauha oli tullut tutuksi pitkällä kävelymatkallani, mutta olin menettänyt yhteyden siihen kaiken kehittämäni kiireen keskellä.
Metsähallituksen vuonna 2014 julkaistussa Terveyttä luonnosta -kirjallisuuskatsauksessa kerrotaan japanilaisten metsäkylvyistä. Katsauksen mukaan japanilainen termi ”Shinrin-yoku”, eli metsäkylpy, on lyhyt, kiireetön metsässä käynti, josta löytyy luonnon aromaterapian ominaisuuksia.
Ymmärsin, että olin kuluttanut lähes kaiken henkisen polttoaineeni loppuun, enkä ollut huolehtinut luontotankkauksesta ja niin kehoni oli joutunut ylikierroksille. Autoni tekemän tenkkapoon vuoksi olin ottanut ja lähtenyt (termistä tietämättäni) metsäkylpyyn. Luonto oli tehnyt oman osuutensa ja ladannut henkisen polttoainesäiliöni, jos ei nyt ihan täyteen, niin ainakin puolilleen.
Lopulta apu saapui ja luonnossa virkistynyt kuski sekä pysähtynyt auto jatkoivat hinausköyden avulla matkaa kohti korjaamoa. Seuraavana aamuna soi puhelin ja autonkorjaaja kertoi, että auto on taas ajokunnossa. Kysyin uteliaana mitä hän oli tehnyt autolle. Autonkorjaaja kertoi vain lisänneensä siihen bensaa.
Artikkelin kirjoittaja Mirja Kärnä on Suomesta Espanjaan kävellyt luova yrittäjä. Nykyään hän toimii kirjailijana ja luennoitsijana.
Ota yhteyttä: mirja@mirjakarna.com
Tämä artikkeli on julkaistu aikaisemmin vieraskynä-palstalla Metsähallituksen Luonto liikuttaa -hankkeen blogissa.
